Hyvinpä on toiminut tämä mun pyrkimys kirjoittaa useammin! ;) Olen ollut tosi väsynyt viime aikoina mutta en kyllä osaa yhdistää sitä tähän vuodenaikaan. Äiti kyllä sanoi taas, että syksy vaikuttaa aina mun mielialaan... Ehkä hän sitten näkee sen paremmin kuin minä itse. Olo ei kuitenkaan ole varsinaisesti hirveän masentunut vaan siis hirveän väsynyt. Tuntuu, että voisi nukkua kevyesti vaikka 15 tuntia joka yö.

Koulunkäynnissä ei ole suuria muutoksia tapahtunut, paitsi että kävin kerran luennolla! Edistystä kai sekin. :) Tämän viikon luennon jätin väliin kun on niin kuollut olo. Ensi viikolla on sitten lääkäri, ja kovasti toivon että tilanne jotenkin selkiäisi siellä. Samalla kuitenkin pelkään, että niin ei käy. :( En vaan osaa vaatia itselleni asioita, varsinkaan lääkäriltä, joka on tietyllä tapaa "auktoriteettiasemassa". Siinä tulee tunne, että mikäs minä olen sanomaan vastaan kun lääkäri on kuitenkin asiantuntija(?)...

Opintopsykologilta sain kotitehtäväksi miettiä arvojani ja kirjoittaa pohdintoja tännekin. Miettinyt olenkin, mutta kirjoittaminen taitaa jäädä seuraavaan kertaan. Sen olen kyllä huomannut, että mulla on selvä ero siinä, mitä ikään kuin haluaisin arvostaa ja mikä sitten toteutuu ihan käytännössä. Jonkinlainen arvoristiriita on siis havaittavissa. Mutta se onkin sitten vaikeampi kysymys, onko se oikeampi tai sopivampi arvo se, joka näkyy käytännössä vai se, jonka haluaisin olevan arvoni..?

Maksoin muuten eilen lomamatkan varausmaksun, eli tammikuussa lähdetään reissuun! :) Kohteena on Thaimaan Phuket eli toivottavasti siellä riittää lämpöä ja eksotiikkaa. Erityisesti toivon, että lomasta tulisi stressitön. Toisin sanoen aivot pitäisi saada jätettyä narikkaan, mutta mun kohdalla se on helpommin sanottu kuin tehty... Olen sellainen ihminen, joka kyllä keksii murehdittavaa sellaisessakin tilanteessa, jossa mitään murehdittavaa ei ole. Vaikka olisin täydellisen onnellinen, murehtisin sitten vaikka sitä, että koska seuraava ongelma tulee.

Niin juu, arvostan muuten tasapainoa hyvin paljon. Edellisestä voi päätellä, kuinka hyvin sekin mun kohdalla toteutuu. ;) Toki ajattelen asian laajemminkin kuin vain henkiseksi tasapainoksi, mutta toisaalta ei mulla taida mikään muukaan osa-alue olla kovin hyvällä mallilla... Pitäähän ihmisellä tietysti olla tavoitteita, tämä vain tuntuu sellaiselta, joka toteutuu vasta haudassa!

Pitkästä aikaa täällä taas... Tämä on just niin tätä mun elämää, että en saa tehtyä edes sellaisia asioita, jotka olisivat hyväksi minulle. Olen aika varma, että kirjoittaminen tekee hyvää ja toimii tietynlaisena terapiana, mutta silti saamattomuus tai aloitekyvyttömyys usein vie voiton.

Yliopistolla käyminen ei oikein ota onnistuakseen, eli en voi opiskella päätoimisesti. Kunpa vain saisin jollain tavalla raha-asiat järjestykseen. Perjantaina on puhelinaika lääkärille, mutta ahdistaa valmiiksi, ei se varmaan ymmärrä. Se on kyllä uusi lääkäri, mutta entä jos se vaan on lojaalisuuden vuoksi samaa mieltä kuin edeltäjänsä... Sossuun ilmeisesti on mentävä taas. Se on vaan niin tyhmää käyttää yhteiskunnan viimesijaista tukimuotoa, miksen voisi vain saada kuntoutustukea, joka olisi minulle täydellisen sopiva tuki...

Sossussa on ollut aivan ihanaa porukkaa, vaikkakin edellinen sosiaalityöntekijä oli niin nuori ja naiivi... Hän piti selvänä, että minun pitäisi saada enemmän apua ja tukea ja uskoi, että apua ja tukea saa vain sitä pyytämällä. Ei se mene niin. Resurssit eivät yksinkertaisesti riitä.

Näiden rahallisten tukien kanssa tulee kyllä usein sellainen olo, että pitäisi vain tapaa itsensä pois rasittamasta yhteiskuntaa. Kyllä on niin vaikeaksi tehty kaikki, tulee rivien välistä (joskus riveiltäkin) selväksi, että on väärin käyttää tukia. Hyödytön, tuottamaton ihminen olen. Loinen. Niinhän se menee. :( Ja mulla sentään on vielä usein tahtoa kuntoutua, vaikka ihan helposti voisin lyödä läskiksi kaiken. Ruveta vaikka juomaan. Ja jotenkin tuntuu, että tämä tukien kanssa taistelu olisi silloin jopa helpompaa, jos olisin ihan rappiolla.

Joo, vähän on katkeruutta havaittavissa. :) Niin, kaaduin muuten tuossa pari viikkoa sitten. Nauratti kyllä jälkeenpäin, että minä en kaadu talvella liukkaalla, vaan ihan täydellisen sileällä asfaltilla. :D Polvessa on ilmeisesti jotain pintahermovauriota, koska siinä on tunnoton alue. Lääkärillä en ole käynyt, enkä varmaan tämän vuoksi menekään... Kuitenkin käveleminen onnistuu ihan hyvin.

No juu, yrittelen taas saada netistä tietoa eri tuista. Olisi kiva lukea kokemuksia sellaisilta, joilla on samantapainen tilanne kuin mulla. Niitä vaan ei oikein löydy netistä, tai sitten en vaan osaa etsiä... En kai minä ole ainoa, jolla on mielenterveysongelmia ja joka ei pysty opiskelemaan täysipäiväisesti? Millä muut elävät silloin kun työ ja opintotuki ovat poissuljettuja vaihtoehtoja?

Arvatkaa vaan, olenko käynyt yliopistolla... Saapa nähdä, miten näiden opintojen käy. Yhden kurssin jätin pois, yhden vaihdoin verkkokurssiksi. Yksi iso kokonaisuus pitäisi hoitaa, mutta siinä (kai!) luennoilla ei ole läsnäolopakkoa. Luentotentti tulee, mutta materiaalit on netissä. Ja aiheet ovat suurin piirtein tuttuja AMK:n puolelta.

Seuraavia kursseja pitäisi alkaa pohtia, ainakin kaksi suoritetaan kirjatentillä ja kirjoja täytyy lukea PALJON. Nyt huomaa hyvin, kuinka suuri ero on yo-opinnoilla ja AMK-opinnoilla. Mutta minähän olen aina "haukkunut" amk-opintoja liian helpoiksi, nyt saan sitten mitä tilasin. Ja siis arvostan kyllä sitä, että ei päästä itseään liian helpolla. En vain tiedä, onko pää tarpeeksi kunnossa näin haasteellisiin opintoihin...

Varasin muuten opintopsykologilta ajan! Tai siis lähetin yhteydenottopyynnön. Jee, hyvä minä! :) Seuraavaksi sitten yhteys YTHS:ään, jotta saan selville, voinko saada sieltä apua. Lääkärillekin on asiaa, ihan muuhun kuin korvienväliin liittyvää. Ja se on fakta, että siellä ei VOI olla huonompaa lääkäriä kuin terveysaseman omalääkärini on. Eli en voi kuin voittaa tässä tilanteessa.

Aika avoinna kyllä on kaikki, epäselvää, epävarmaa. Suurin syyllinen on, kas kummaa, tämä mun pääni. Auttaisi paljon, jos olisi jotenkin selvempää, miten voin ja mihin pystyn. En osaa arvioida näitä asioita ollenkaan. Sitäkään en tiedä, milloin en oikeasti pysty ja milloin vain haluaisin luovuttaa liian helpolla. Koska tuo luovutusvalmius on minussa tosi herkässä.

Ärsyttää vaan, koska mun perusluonteeseen kuuluu sellainen tarve, että kaiken pitäisi olla tosi selvää ja ennustettavaa. En tykkää yllätyksistä, spontaaniudesta, vaihteluista. Tai ei voi sanoa, että en tykkää. Ne vain eivät sovi minulle, aiheuttavat vain ahdistusta. Ja sitten sekä nämä mun ongelmani että tämä nykymaailma tekevät sen, ettei kyseisellä tarpeella ole mitään mahdollisuutta toteutua.

Olisin sopinut hyvin siihen sukupolveen, jolle oli selvää, että opintojen jälkeen löytyy työ, jossa ollaan eläkeikään saakka. Tämän oman sukupolveni ihmisiä kyllä syyllistetään kaikesta mahdollisesta, ollaan liian sitä ja liian tätä. Mutta huomaavatko tuon edeltävän sukupolven edustajat arvostaa tarpeeksi sitä, mitä heillä oli?

Flunssa on siis päällä. Tosi tylsä olo, tukkoinen ja pyörryttävä. Lämpöä on myös vähän. Mutta ei mua nämä fyysiset taudit haittaa, eihän tämä kuolemaksi ole. Enemmän tämä psyykkinen puoli häiritsee, haluaisin että se olisi kunnossa.

Mutta enhän minä ole oikein mitään saanut edes tehtyä psyykkisen hyvinvoinnin parantamiseksi. Terapeutin etsiminen on jäänyt vain ajatustasolle, koskahan minä sen aloitan? Kaikki kuitenkin vie aikaa, etsiminen, löytäminen, B-lausunto, Kelan päätös...hohhoijaa.

Yliopisto on alkanut niin hienosti, että en ole käynyt vielä kertaakaan koko opinahjossa! :( Jätin orientoivat systeemit väliin, ahdisti liikaa. Mihinkään fuksiaisrientoihinkaan en ole osallistunut. Tällä viikolla alkoivat varsinaiset luennot, joita olen jättänyt nyt väliin kaksi tämän flunssan takia. Better luck next week..?

Ei niitä luentoja kyllä ole kuin hyvin vähän, onneksi. Kun vaan saisin itseni raahattua luennolle asti. Mulle on lähteminen kaikkein vaikeinta, oikeastaan ihan kaikki muu sujuu edes suurin piirtein siedettävällä tavalla. Jopa esitelmistä selviän hengissä, mutta lähteminen on se mihin kaikki kaatuu. Tottahan siis se luennoilla oleminenkin ahdistaa, mutta ei niin paljon, että tämä lähtemisvaikeus pelkästään siitä johtuisi.

Kaipa tämä on osa tätä itseni suojelemista ja varjelemista pahalta maailmalta ja kaikilta kokemuksilta, jotka voisivat järkyttää tasapainoani (olematonta sellaista...). Kun koti on turva, niin onhan se loogista, että sieltä lähteminen ahdistaa. Miten sen turvallisen olon saisi otettua mukaan kotoa? Miksei se olo voisi olla sisäänrakennettuna minussa?

Jotenkin olen taas pohtinut myös elämää ja tulevaisuutta tosi ahdistavalla tavalla. Tuntuu, että en saa mitään, mitä haluan. Kaikki on minulle mahdotonta, saavuttamatonta. En ikinä tule elämään sellaista elämää, jota haluaisin elää. Nämä ajatukset pyörivät päässä tosi sitkeästi. Mutta kun jännittäminen hallitsee mun elämää enkä minä itse, niin onhan se selvä, että on tällaisia ajatuksia.

Kaikki muu on selvää ja loogista paitsi se, mikä tähän kaikkeen auttaa... Tai no, tiedänhän minä teoriassa senkin, mitä mun kannattaisi tehdä tilanteeni parantamiseksi. Miksi en sitten tee niin?! Voi prkl tätä päätä, haluan vaihtaa sen toimivampaan malliin!

Nyt on mennyt tosi huonosti syömishäiriön osalta... Ilmeisesti stressi ja ahdistus alkaa näkyä tässä asiassa heti, vaikka yliopistokaan ei ole vielä edes alkanut. Mitenhän minä sitten voin, kun se alkaa?

Jotenkin on aina yhtä vaikeaa päästä yli ja eteenpäin BED-kohtausten jälkeen. On paha olla henkisesti ja fyysisesti ja tuntuu niin toivottomalta kaikki. Tyhmintä on, että tekisi mieli tämäkin tilanne hoitaa syömällä! Eli siis on paha olo liiallisen syömisen vuoksi -> menen syömään lisää?!!! Mikä ihme mun päässä on vialla??

Kotonakin on sellainen kaaos, että apua... Keskellä eteistä on sänky odottamassa, että veisimme sen varastoon. Uusi TV-hylly on paketissa odottamassa kokoamista. Uusi matto on paketissa odottamassa, että täällä siivottaisiin niin, että sen kehtaisi laittaa lattialle... Hohhoijaa. (Ollaan siis laitettu kotia ja se on periaatteessa kiva juttu, siksi en ymmärräkään, miksi tämäkin tuntuu niin vaikealta...)

Saisiko jostain ostaa lisää energiaa? Haluaisin jaksaa enemmän. Olen niin väsynyt koko ajan. Onko se joku masennuksen jälkitauti tai poismenovaihe, että on koko ajan uupunut? Toisaalta käsittelen kyllä unissa tosi paljon vaikeita asioita. Liikaakin. Kaipa se vie voimia, että on öisin niin vilkasta tuo alitajuinen elämä. Yhdestä kaverista näen paljon unta, hän on vaikuttanut minuun tosi paljon sekä hyvässä että pahassa. Samoin vanhemmista näen unta. Ja isoäidistä.