Arvatkaa vaan, olenko käynyt yliopistolla... Saapa nähdä, miten näiden opintojen käy. Yhden kurssin jätin pois, yhden vaihdoin verkkokurssiksi. Yksi iso kokonaisuus pitäisi hoitaa, mutta siinä (kai!) luennoilla ei ole läsnäolopakkoa. Luentotentti tulee, mutta materiaalit on netissä. Ja aiheet ovat suurin piirtein tuttuja AMK:n puolelta.

Seuraavia kursseja pitäisi alkaa pohtia, ainakin kaksi suoritetaan kirjatentillä ja kirjoja täytyy lukea PALJON. Nyt huomaa hyvin, kuinka suuri ero on yo-opinnoilla ja AMK-opinnoilla. Mutta minähän olen aina "haukkunut" amk-opintoja liian helpoiksi, nyt saan sitten mitä tilasin. Ja siis arvostan kyllä sitä, että ei päästä itseään liian helpolla. En vain tiedä, onko pää tarpeeksi kunnossa näin haasteellisiin opintoihin...

Varasin muuten opintopsykologilta ajan! Tai siis lähetin yhteydenottopyynnön. Jee, hyvä minä! :) Seuraavaksi sitten yhteys YTHS:ään, jotta saan selville, voinko saada sieltä apua. Lääkärillekin on asiaa, ihan muuhun kuin korvienväliin liittyvää. Ja se on fakta, että siellä ei VOI olla huonompaa lääkäriä kuin terveysaseman omalääkärini on. Eli en voi kuin voittaa tässä tilanteessa.

Aika avoinna kyllä on kaikki, epäselvää, epävarmaa. Suurin syyllinen on, kas kummaa, tämä mun pääni. Auttaisi paljon, jos olisi jotenkin selvempää, miten voin ja mihin pystyn. En osaa arvioida näitä asioita ollenkaan. Sitäkään en tiedä, milloin en oikeasti pysty ja milloin vain haluaisin luovuttaa liian helpolla. Koska tuo luovutusvalmius on minussa tosi herkässä.

Ärsyttää vaan, koska mun perusluonteeseen kuuluu sellainen tarve, että kaiken pitäisi olla tosi selvää ja ennustettavaa. En tykkää yllätyksistä, spontaaniudesta, vaihteluista. Tai ei voi sanoa, että en tykkää. Ne vain eivät sovi minulle, aiheuttavat vain ahdistusta. Ja sitten sekä nämä mun ongelmani että tämä nykymaailma tekevät sen, ettei kyseisellä tarpeella ole mitään mahdollisuutta toteutua.

Olisin sopinut hyvin siihen sukupolveen, jolle oli selvää, että opintojen jälkeen löytyy työ, jossa ollaan eläkeikään saakka. Tämän oman sukupolveni ihmisiä kyllä syyllistetään kaikesta mahdollisesta, ollaan liian sitä ja liian tätä. Mutta huomaavatko tuon edeltävän sukupolven edustajat arvostaa tarpeeksi sitä, mitä heillä oli?