Päässä pyörii se Maija Vilkkumaan biisi..mun elämä, milloin siitä tuli näin surkea? Kukapa tuohon osaisi vastata. Vaikka oleellisempaa olisi kai keksiä, miten siitä saisi vähemmän surkean.

Niin, en sitten ole mennyt työharjoitteluun. Siirsin ja siirsin, ja vielä kerran siirsin. Nyt kyllä on sellainen olo, että ei ole mitään järkeä yrittää tässä tilanteessa työharjoittelua. Tässähän tulee vaan entistä huonompi olo koko ajan, kun kai ideana olisi kuntoutua ja voida paremmin...

En vaan yksinkertaisesti PYSTY. Lähteminen on se vaikea, tai oikeastaan mahdoton kohta. Se ei onnistu, ei perkele onnistu! :( Ei auta järkeily tai mikään muukaan. Se ahdistus vie tilan kaikelta muulta. Joka käskee siinä tilanteessa vain "pakottaa" itsensä lähtemään tms., ei ole kokenut voimakasta ahdistusta. Kyllä pakottaminen mullakin toimii silloin, kun ahdistus on tarpeeksi lievää.

Mitä hittoa minä teen tämän elämäni kanssa. :/ Haluaisin lapsen, että olisi hyvä syy olla kotona. Vauvakuume on kova. Harmi vaan, että tuo mies ei niinkään ole vauvan tekemisestä kiinnostunut, kuin vauvanteon harjoittelemisesta... Mulla taas lääkitykset ja muut on tehneet sen, että kiinnostus seksiin on aika lailla nollassa. Sen sijaan mulla on ihan mahdoton halipula. Voisin melkein olla koko ajan miehen vieressä, kyljessä kiinni. Olen ihan samanlainen siis kuin mun toinen kissa, sillä on yhtä ääretön hellyyden nälkä. :)

Toi mun läheisyyden tarve on sinänsä huvittava, koska kuulemma se ei katoa silloinkaan kun nukun. Jos mies vaihtaa asentoa yöllä, mun käsi kuulemma aina seuraa perässä, vaikka siis olen ihan unessa! Olin pienenä ihan samanlainen silloin kun nukuin äitin ja isän välissä. Äiti sanoi mua mustekalaksi: mulla oli käsi äitin ympärillä ja joskus jalkakin. :)

Hmm..niin, se elämä. Voi olla, että täytyy ainakin alkaa vähän muuttamaan niitä käsityksiä mitä mulla on siitä, millaista elämän kuuluisi olla. Koska nuo käsitykset ei ainakaan auta tässä tilanteessa. Olisi hyväksyttävä se, että mun elämä ei vaan mene niin kuin haluaisin tai niin kuin muilla saattaa mennä.

Yliopistoon kyllä haluaisin, se olisi varmaan mulle sopiva paikka. Voisin jatkaa opiskelemista tohtoriksi asti... Mutta kun nyt ensin saisi tämän kesäyliopiston approbaturin suoritettua, joka tällä viikolla alkoi. Se vaikuttaa kyllä tosi kiinnostavalta.

Pääsykoe meni aika samalla tavalla kuin ennenkin, eli siitä voi varmaan päätellä, että en pääse nytkään sisään. Sitä paitsi koe oli vielä helpompi kuin edellisvuosina, eli saattaa pisterajat nousta kun se on ollut muillekin helppo. Keskittymiskyky jos olisi parempi tuollaisissa koetilanteissa, niin olisi mennyt paljon paremmin koe. En vaan pysty kovin hyvin keskittymään täydessä salissa. Nyt vielä istuin ihan edessä, metrin päässä valvojasta joka istui ihan mua vastapäätä. Ahdistavaa!

Mutta nyt täytyy mennä syömään, vatsasta kuuluu murinaa siihen malliin. :)