Minua mietityttää elämä. Sekä yleisesti että erityisesti omani. Jotenkin tuntuu hirveän vaikealta elää omaa elämää tässä yhteiskunnassa, jonka ei kyllä parhaalla tahdollakaan voi sanoa olevan kovin terve. Kaikki on jotenkin niin kieroutunutta, epätervettä, epäinhimillistä: arvot, vaatimukset, asenteet. En tiedä, miksi tunnen näin niin vahvasti...

Lisäksi pitää varmaan paikkansa se, että jälkitraditionaalisessa (huh, mikä sana!) yhteiskunnassa on vaikeaa elää. Kaikki pitäisi selvittää itse, yksin, löytää oma paikkansa. Enää sitä paikkaa ei sanella ulkopuolelta, kuten ennen kun yhteisöt olivat tiiviitä ja voimakkaita. Vapautta meillä on, mutta onko sitä liikaa? Ja toisaalta voisi sitäkin miettiä, voiko tätä edes kutsua vapaudeksi... Kaipa se niin on, että jokaisella tosiaan on vapaus ainoastaan valita oma vankilansa.

Olisi vaan niin kiva, jos sitten vanhana mummona (jos niin pitkään saan(/joudun?) elää) voisi olla edes suhteellisen tyytyväinen elettyyn elämään. Jos ei tarvitsisi hirveän paljon katua. Nyt tuntuu, että järjestän itselleni oikein rekkalastillista kaduttavaa - ja nimenomaan katumusta siitä, että ei ole tehnyt tarpeeksi asioita.

Jotenkin on vaan niin sekava olo... Pitäisi mennä kuitenkin pakkaamaan ja vähän siivoamaan. Lähdetään iltapäivällä kohti Tamperetta ja Tammerfestia, ollaan kaksi yötä hotellissa. Voi, kuinka toivon että hotellihuoneessa olisi kylpyamme! :) Äsken lakkasin jo varpaankynnet oikein kirkkaan punaisella, tuli hyvä mieli. Aina mulla on varpaissa lakkaa, mutta yleensä vaaleanpunaista.