Koulunkäynnissä ei ole suuria muutoksia tapahtunut, paitsi että kävin kerran luennolla! Edistystä kai sekin. :) Tämän viikon luennon jätin väliin kun on niin kuollut olo. Ensi viikolla on sitten lääkäri, ja kovasti toivon että tilanne jotenkin selkiäisi siellä. Samalla kuitenkin pelkään, että niin ei käy. :( En vaan osaa vaatia itselleni asioita, varsinkaan lääkäriltä, joka on tietyllä tapaa "auktoriteettiasemassa". Siinä tulee tunne, että mikäs minä olen sanomaan vastaan kun lääkäri on kuitenkin asiantuntija(?)...

Opintopsykologilta sain kotitehtäväksi miettiä arvojani ja kirjoittaa pohdintoja tännekin. Miettinyt olenkin, mutta kirjoittaminen taitaa jäädä seuraavaan kertaan. Sen olen kyllä huomannut, että mulla on selvä ero siinä, mitä ikään kuin haluaisin arvostaa ja mikä sitten toteutuu ihan käytännössä. Jonkinlainen arvoristiriita on siis havaittavissa. Mutta se onkin sitten vaikeampi kysymys, onko se oikeampi tai sopivampi arvo se, joka näkyy käytännössä vai se, jonka haluaisin olevan arvoni..?

Maksoin muuten eilen lomamatkan varausmaksun, eli tammikuussa lähdetään reissuun! :) Kohteena on Thaimaan Phuket eli toivottavasti siellä riittää lämpöä ja eksotiikkaa. Erityisesti toivon, että lomasta tulisi stressitön. Toisin sanoen aivot pitäisi saada jätettyä narikkaan, mutta mun kohdalla se on helpommin sanottu kuin tehty... Olen sellainen ihminen, joka kyllä keksii murehdittavaa sellaisessakin tilanteessa, jossa mitään murehdittavaa ei ole. Vaikka olisin täydellisen onnellinen, murehtisin sitten vaikka sitä, että koska seuraava ongelma tulee.

Niin juu, arvostan muuten tasapainoa hyvin paljon. Edellisestä voi päätellä, kuinka hyvin sekin mun kohdalla toteutuu. ;) Toki ajattelen asian laajemminkin kuin vain henkiseksi tasapainoksi, mutta toisaalta ei mulla taida mikään muukaan osa-alue olla kovin hyvällä mallilla... Pitäähän ihmisellä tietysti olla tavoitteita, tämä vain tuntuu sellaiselta, joka toteutuu vasta haudassa!

Yliopistolla käyminen ei oikein ota onnistuakseen, eli en voi opiskella päätoimisesti. Kunpa vain saisin jollain tavalla raha-asiat järjestykseen. Perjantaina on puhelinaika lääkärille, mutta ahdistaa valmiiksi, ei se varmaan ymmärrä. Se on kyllä uusi lääkäri, mutta entä jos se vaan on lojaalisuuden vuoksi samaa mieltä kuin edeltäjänsä... Sossuun ilmeisesti on mentävä taas. Se on vaan niin tyhmää käyttää yhteiskunnan viimesijaista tukimuotoa, miksen voisi vain saada kuntoutustukea, joka olisi minulle täydellisen sopiva tuki...

Sossussa on ollut aivan ihanaa porukkaa, vaikkakin edellinen sosiaalityöntekijä oli niin nuori ja naiivi... Hän piti selvänä, että minun pitäisi saada enemmän apua ja tukea ja uskoi, että apua ja tukea saa vain sitä pyytämällä. Ei se mene niin. Resurssit eivät yksinkertaisesti riitä.

Näiden rahallisten tukien kanssa tulee kyllä usein sellainen olo, että pitäisi vain tapaa itsensä pois rasittamasta yhteiskuntaa. Kyllä on niin vaikeaksi tehty kaikki, tulee rivien välistä (joskus riveiltäkin) selväksi, että on väärin käyttää tukia. Hyödytön, tuottamaton ihminen olen. Loinen. Niinhän se menee. :( Ja mulla sentään on vielä usein tahtoa kuntoutua, vaikka ihan helposti voisin lyödä läskiksi kaiken. Ruveta vaikka juomaan. Ja jotenkin tuntuu, että tämä tukien kanssa taistelu olisi silloin jopa helpompaa, jos olisin ihan rappiolla.

Joo, vähän on katkeruutta havaittavissa. :) Niin, kaaduin muuten tuossa pari viikkoa sitten. Nauratti kyllä jälkeenpäin, että minä en kaadu talvella liukkaalla, vaan ihan täydellisen sileällä asfaltilla. :D Polvessa on ilmeisesti jotain pintahermovauriota, koska siinä on tunnoton alue. Lääkärillä en ole käynyt, enkä varmaan tämän vuoksi menekään... Kuitenkin käveleminen onnistuu ihan hyvin.

No juu, yrittelen taas saada netistä tietoa eri tuista. Olisi kiva lukea kokemuksia sellaisilta, joilla on samantapainen tilanne kuin mulla. Niitä vaan ei oikein löydy netistä, tai sitten en vaan osaa etsiä... En kai minä ole ainoa, jolla on mielenterveysongelmia ja joka ei pysty opiskelemaan täysipäiväisesti? Millä muut elävät silloin kun työ ja opintotuki ovat poissuljettuja vaihtoehtoja?

Seuraavia kursseja pitäisi alkaa pohtia, ainakin kaksi suoritetaan kirjatentillä ja kirjoja täytyy lukea PALJON. Nyt huomaa hyvin, kuinka suuri ero on yo-opinnoilla ja AMK-opinnoilla. Mutta minähän olen aina "haukkunut" amk-opintoja liian helpoiksi, nyt saan sitten mitä tilasin. Ja siis arvostan kyllä sitä, että ei päästä itseään liian helpolla. En vain tiedä, onko pää tarpeeksi kunnossa näin haasteellisiin opintoihin...

Varasin muuten opintopsykologilta ajan! Tai siis lähetin yhteydenottopyynnön. Jee, hyvä minä! :) Seuraavaksi sitten yhteys YTHS:ään, jotta saan selville, voinko saada sieltä apua. Lääkärillekin on asiaa, ihan muuhun kuin korvienväliin liittyvää. Ja se on fakta, että siellä ei VOI olla huonompaa lääkäriä kuin terveysaseman omalääkärini on. Eli en voi kuin voittaa tässä tilanteessa.

Aika avoinna kyllä on kaikki, epäselvää, epävarmaa. Suurin syyllinen on, kas kummaa, tämä mun pääni. Auttaisi paljon, jos olisi jotenkin selvempää, miten voin ja mihin pystyn. En osaa arvioida näitä asioita ollenkaan. Sitäkään en tiedä, milloin en oikeasti pysty ja milloin vain haluaisin luovuttaa liian helpolla. Koska tuo luovutusvalmius on minussa tosi herkässä.

Ärsyttää vaan, koska mun perusluonteeseen kuuluu sellainen tarve, että kaiken pitäisi olla tosi selvää ja ennustettavaa. En tykkää yllätyksistä, spontaaniudesta, vaihteluista. Tai ei voi sanoa, että en tykkää. Ne vain eivät sovi minulle, aiheuttavat vain ahdistusta. Ja sitten sekä nämä mun ongelmani että tämä nykymaailma tekevät sen, ettei kyseisellä tarpeella ole mitään mahdollisuutta toteutua.

Olisin sopinut hyvin siihen sukupolveen, jolle oli selvää, että opintojen jälkeen löytyy työ, jossa ollaan eläkeikään saakka. Tämän oman sukupolveni ihmisiä kyllä syyllistetään kaikesta mahdollisesta, ollaan liian sitä ja liian tätä. Mutta huomaavatko tuon edeltävän sukupolven edustajat arvostaa tarpeeksi sitä, mitä heillä oli?

Mutta enhän minä ole oikein mitään saanut edes tehtyä psyykkisen hyvinvoinnin parantamiseksi. Terapeutin etsiminen on jäänyt vain ajatustasolle, koskahan minä sen aloitan? Kaikki kuitenkin vie aikaa, etsiminen, löytäminen, B-lausunto, Kelan päätös...hohhoijaa.

Yliopisto on alkanut niin hienosti, että en ole käynyt vielä kertaakaan koko opinahjossa! :( Jätin orientoivat systeemit väliin, ahdisti liikaa. Mihinkään fuksiaisrientoihinkaan en ole osallistunut. Tällä viikolla alkoivat varsinaiset luennot, joita olen jättänyt nyt väliin kaksi tämän flunssan takia. Better luck next week..?

Ei niitä luentoja kyllä ole kuin hyvin vähän, onneksi. Kun vaan saisin itseni raahattua luennolle asti. Mulle on lähteminen kaikkein vaikeinta, oikeastaan ihan kaikki muu sujuu edes suurin piirtein siedettävällä tavalla. Jopa esitelmistä selviän hengissä, mutta lähteminen on se mihin kaikki kaatuu. Tottahan siis se luennoilla oleminenkin ahdistaa, mutta ei niin paljon, että tämä lähtemisvaikeus pelkästään siitä johtuisi.

Kaipa tämä on osa tätä itseni suojelemista ja varjelemista pahalta maailmalta ja kaikilta kokemuksilta, jotka voisivat järkyttää tasapainoani (olematonta sellaista...). Kun koti on turva, niin onhan se loogista, että sieltä lähteminen ahdistaa. Miten sen turvallisen olon saisi otettua mukaan kotoa? Miksei se olo voisi olla sisäänrakennettuna minussa?

Jotenkin olen taas pohtinut myös elämää ja tulevaisuutta tosi ahdistavalla tavalla. Tuntuu, että en saa mitään, mitä haluan. Kaikki on minulle mahdotonta, saavuttamatonta. En ikinä tule elämään sellaista elämää, jota haluaisin elää. Nämä ajatukset pyörivät päässä tosi sitkeästi. Mutta kun jännittäminen hallitsee mun elämää enkä minä itse, niin onhan se selvä, että on tällaisia ajatuksia.

Kaikki muu on selvää ja loogista paitsi se, mikä tähän kaikkeen auttaa... Tai no, tiedänhän minä teoriassa senkin, mitä mun kannattaisi tehdä tilanteeni parantamiseksi. Miksi en sitten tee niin?! Voi prkl tätä päätä, haluan vaihtaa sen toimivampaan malliin!

Jotenkin on aina yhtä vaikeaa päästä yli ja eteenpäin BED-kohtausten jälkeen. On paha olla henkisesti ja fyysisesti ja tuntuu niin toivottomalta kaikki. Tyhmintä on, että tekisi mieli tämäkin tilanne hoitaa syömällä! Eli siis on paha olo liiallisen syömisen vuoksi -> menen syömään lisää?!!! Mikä ihme mun päässä on vialla??

Kotonakin on sellainen kaaos, että apua... Keskellä eteistä on sänky odottamassa, että veisimme sen varastoon. Uusi TV-hylly on paketissa odottamassa kokoamista. Uusi matto on paketissa odottamassa, että täällä siivottaisiin niin, että sen kehtaisi laittaa lattialle... Hohhoijaa. (Ollaan siis laitettu kotia ja se on periaatteessa kiva juttu, siksi en ymmärräkään, miksi tämäkin tuntuu niin vaikealta...)

Saisiko jostain ostaa lisää energiaa? Haluaisin jaksaa enemmän. Olen niin väsynyt koko ajan. Onko se joku masennuksen jälkitauti tai poismenovaihe, että on koko ajan uupunut? Toisaalta käsittelen kyllä unissa tosi paljon vaikeita asioita. Liikaakin. Kaipa se vie voimia, että on öisin niin vilkasta tuo alitajuinen elämä. Yhdestä kaverista näen paljon unta, hän on vaikuttanut minuun tosi paljon sekä hyvässä että pahassa. Samoin vanhemmista näen unta. Ja isoäidistä.

Yliopiston aloitus ahdistaa tosi paljon. Sieltä tuli kaikenlaista materiaalia, mm. yksi A-nelonen täynnä erilaista sosiaalista aktiviteettia. Voi elämä... Mä niin inhoan kaikkea sellaista. En kestä sellaisia tilanteita. Ahdistaa vaan olla vieraiden ihmisten kanssa. Haluan jäädä kotiin, olla turvassa... :( Ja niin, mikä se onkaan päivän sana työllistymistä ajatellen? Verkostoituminen! Eli pitäisi nimenomaan tutustua ihmisiin, mahdollisimman moniin ihmisiin... Hohhoijaa. Ei mua ole tehty tällaista maailmaa varten. En vaan sovi tänne, niin yksinkertaista se on.

Joo, no huomenna on sitten viimeinen repäisy ennen arjen alkua, vaikka mulla onkin vielä ensi viikko lomaa. Mennään aika lailla extempore taas Viroon, tällä kertaa Tarttoon. Ei oteta myöskään autoa mukaan, eli täytyy yrittää rajoittaa pakkaamista... Easier said than done.

Tällä hetkellä on kuitenkin päällimmäisenä mielessä KIPU. :( Oikealla puolella rinnassa ja hartiassa on ollut useamman päivän inhottava kipu. Se ei tunnu ihan joka asennossa, mutta häiritsee kuitenkin. Syvään hengittäminen ja tietyt asennot tuottavat kipua. Olen jo miettinyt, että pettääkö sydän tai keuhko vai mikä on vikana. Todennäköisimmin joku lihas tms. on syynä, mutta silti pelottaa... Vai onko tämä jotain hermokipua?

Majapaikassa oli kovempi sänky kuin mihin olen tottunut, sekin saattaa olla osasyyllisenä tähän. Nyt vain mietityttää, että pitäisikö varata aika lääkärille. En haluaisi, kun en ollenkaan tykkää omalääkäristäni. :( Mies on hieronut hartioita ja hetken se auttaa. Muutenkin tämä iltaa kohden vähän helpottaa, mutta yö sitten pilaa kaiken edistyksen.

Miten voikin kipu tällä tavoin viedä huomion kaikesta muusta? Kun varmasti ihmisillä on paljon kovempaakin kipua, johon verrattuna tämä ei ole vielä mitään. Silti en pysty oikein ajattelemaan mitään muuta. Ahdistavaa. :(

Äiti ja iskä tulevat samaa matkaa meidän kanssa Tallinnaan, ovat siellä päivän. Ja meillä on myös heidän autonsa, koska miehen autossa on sellaista vikaa, että sen kanssa ei voi lähteä reissuun. Matkan jälkeen täytyy siis päättää, korjataanko tuo vika vai pitääkö vaihtaa autoa.

Ai niin, kävin torstaina yliopisto-kampuksella, kun olin unohtanut yhden lappusen opiskelupaikan vastaanottamiskirjeestä. Oli kyllä tosi hieno paikka! Vanhoja rakennuksia ja ihanan vehreä sisäpiha, nurmikkoja ja puita. Ei se tietenkään talvella ole yhtä hienon näköinen kuin näin kesällä, vaikka kyllä ne rakennukset pelkästäänkin olivat hienoja.

Jotenkin vaan on tosi omituista, että olen menossa yliopistoon... Mulla on vieläkin ihan ihmeellisiä käsityksiä ja mielikuvia yliopistosta. Kaipa siellä kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä on opiskelemassa ja opettamassa... Tai niistä professoreista ei kyllä voi olla ihan varma..? ;)

Täytyy ottaa selvää myös YTHS:stä ja sen palveluista. Kaikki täytyy ottaa irti, minkä saa. :) No ei, mutta jos siellä olisi parempaa palvelua kuin terveysasemalla, niin vaihdan kyllä mielelläni sinne.

Nyt, taas vaihteeksi, pakkaamaan. On se ihme, että en opi pakkaamaan kevyesti, vaikka tässä on ollut harjoitustakin vaikka kuinka...

Haluaisin pystyä nauttimaan sosiaalisista tilanteista. Se ei vaan onnistu, kun en pysty olemaan täysin läsnä koskaan tämän jännittämisen vuoksi. Mulla menee ihan mahdottomasti energiaa jännittämiseen. Joskus mietin ihan leikilläni, että mitähän kaikkea minusta voisi tulla ilman tätä ongelmaa... Kokeissa olen aina jännittänyt (siis sitä istumista ihmisten keskellä) ja silti olen pääsääntöisesti saanut hyviä arvosanoja. Olisikohan esim. yo-todistus ollut parempi, jos en jännittäisi...

Lapset (3v ja 1v) olivat, taas kerran, aivan ihania. :) Löysivät mun vale-croksit ja kävelivät niillä, kumpikin. Ja mun kengännumero on sentään 39! Sitten ne vielä kävelivät isänsä kengillä, joiden koko oli varmaan ainakin 44... Heh, oli kyllä hauskan näköistä. Kissoista tykkäsivät myös, vaikka pienempi pikkuisen myös pelkäsi niitä. (Vaikka ei kyllä yhtä paljon, kuin kissat pelkäsivät/varoivat lapsia. ;))

Lähtiessään tämä isompi tyttö vielä sanoi aivan ihanasti, että oli ollut tosi mukavaa ja kiva käydä kylässä meillä. :) Tuli hyvä mieli. On kivaa kun vieraat viihtyvät, ja varsinkin kun lapsi-vieraat viihtyvät. Onhan meillä kaikenlaista viihdykettä, useampi kitara, kissat ja lelujakin... Mun leppis-pehmomaskotti pääsi hoitoon heille. Tyttö oli vaivihkaa pistänyt sen nallekäsilaukkuunsa. :) Ehkä se leppis sopii kuitenkin paremmin hänelle kuin minulle... 

On vaan vieläkin vähän sellainen pieni krapula jäljellä tuosta vierailusta. En osaa katkaista näitä ajatuskehiäni, ne vaan jatkuvat ja jatkuvat. Pitäisi joka tapauksessa nyt pestä pyykkiä ja pakata, kun lähden viikonlopuksi Turkuun. Käyn äidin kanssa kesäteatterissa ja "hoidan" päivän isoäitiäni. Käytännössä tuo hoitaminen tarkoittaa, että pitää yrittää varmistaa, ettei hän kaadu. Vähän pelottaa, koska olen nähnyt unia, joissa olen mamman kanssa ja mamma kaatuu ihan koko ajan, vaikka mitä tekisin. :( Toivottavasti eivät ole enneunia...

Tuo siivous menee vaan mulla nyt ihan hassusti, kun kiinnitän huomiota koko ajan kaikkeen epäolennaiseen. Sisustukseen, tavaroiden järjestykseen yms. joka ei todellakaan ole kovin tärkeää vieraita ajatellen. Äsken laitoin vähän johtojakin piiloon sellaisella johtolistalla, vaikka siis nuo johdot ovat olleet esillä jo kaksi vuotta... Ehkäpä kannattaisi imuroida nyt, tai tehdä jotain muuta tähdellisempää. :)

Ajattelin tehdä kahvin kanssa sellaisia minipizzoja sekä aivan mahtavaa mansikkakääretorttua. Tuota kääretorttua olen tehnyt useamman kerran jo, se on vaan niin ihanaa. Nam. :) Sen takia uskallan näin etukäteen jo sanoa, että se on mahtavaa... ;)

Mutta juu, pitää varmaan mennä taas siivoamaan meidän herran (=kissa) pissoja. Hänellä on ilmeisesti joko virtsatietulehdus tai psyykkisiä ongelmia, jostä pissaaminen johtuu... Tällä kertaa kokeilussa on tiskiaineen ja etikan seos, jos sillä lähtisi hajut. Vaikka hieman se epäilyttää - ehkä etikan haju vaan peittää alleen kaiken muun..?